Tovi sitten avasin Instagramissa viime aikojen fiiliksiä ja sitä pientä monttua mihin itseni olin ajanut. Sieltä ollaan mukavasti nousussa jo, eli taitaa olla aika purkaa osaa syistä. Toki harjoittelun ulkopuolisilla asioilla oli sijansa asiassa, mutta olen taipuvainen uskomaan että suurin syyllinen olooni olin minä itse. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan aio käsitellä muita aspekteja kuin aerobista harjoittelua.
Kävi siis niin, että yhdellä lenkillä, kesken aivan tavallisen treeniblokin, saavutin ns. murtumispisteen. Tekeminen oli jo jonkun aikaa tuntunut pelkältä puskemiselta, fiilikset heitteli ja palautuminen oli heikkoa. Päätin ottaa tauon.
Myöhemmin uskon ymmärtäneeni mitä tapahtui. Tai no, väärin ulkoistaa vastuu vain passiivisesti tapahtuneeksi, joten korjaan ymmärtäneeni missä itse olin lähtenyt väärälle raiteelle: jos puhutaan perusharjoittelusta, juoksin jatkuvasti liian kovaa liian pitkään. En kuitenkaan tehnyt sitä usein puhuttua ’keskipaskaa’ kynnysten välissä, vaan aerobiset tehtiin kyllä aerobisina. Osin tämän vuoksi päässä eivät kellot soineet riittävän ajoissa. Mitä sitten oikeastaan tein ja miten näihin päätelmiin päädyin?
Tärkeää on mainita, ettei suorituskyky (eikä maksimisykkeet) kovissa vedoissa laskenut. Myös juoksemisen tunne hengityselimistössä säilyi suhteellisen hyvänä ja ennallaan, mutta jälkeenpäin tajusin, että lihaksisto ei enää palautunut. Jalat olivat kohmelot (joskin niistä pystyi puristamaan hyviä treenejä) ja kun kropassa tunne valui negatiivisemmaksi, niin fiilikset heitteli toki mukana – tuntuihan se rankemmalta kuin piti ja mitä toivoin. Samalla tietenkin usko ja itseluottamus kohti syksyn ultraa laski ja huoli omasta hyvinvoinnista kasvoi samalla. Tauko oli siinä kohdassa ainoa oikea ratkaisu.
Takaisin lihaksistoon. Mitä kovempaa juoksee, sen suurempia voimia lihaksistoon (ja luustoon) kohdistuu, eli iskutus/ballistinen stressi kasvaa. Oma harjoittelu painottui aerobisen alueen yläsegmenttiin (ja varmasti joskus vähän yli), maksimoiden tuon ballistisen stressin lihaksistossa päivästä toiseen ilman riittävää palautumista. Samaan aikaan myös vanha selkävaiva alkoi äityä (mikä yllätys…). Tähän varmasti myös vaikutti muitakin asioita, mutta se ei poista tehty virhearviota omasta iskunkestävyydestä. Paremmalla palautumisella olisin tuon paremmin kestänyt.
Syitä tähän liikaan yläaerobisen tekemiseen löytyy monia, mutta suurimmat omasta päästä. Hyvän Karhunkierroksen treenikisan jälkeen ajattelin, että näin vaan eteenpäin, niin Italiassa kulkee. Ja Italian reissun jälkeen ajattelin, että samalla tavalla kun mennään niin hyvä tulee kunhan korjataan ne muut virheet. Kunnes tuli se yksi lenkki Nuuksiossa, jolloin tajusin ettei tullutkaan hyvä.
Kuten ylempänä sanoin, tekeminen alkaa taas olla hyvää, joten syiden pohdinnan päälle on hyvä kerrata myös itselleni, miten kurssia alettiin kääntämään:
- Otin tauon
- Otin kropan signaalit tosissaan ja säädin tekemistä niiden mukaan uskaltaen jättää harjoituksia väliin ottaen lisälepoja, lyhentää harjoituksia ohjelmoidusta ja tehdä korvaavia lajeja.
Lisäksi:
- Keskityn entistä enemmän ottamaan kevyet vielä kevyempinä, jotta voin tehdä kovat entistä paremmin ja palautua paremmin.
- Siksi otin takaisin käyttöön sykemittarin intensiteetin kontrollointiin: se on toiminut kahteen suuntaan. Paikoin se käskee rauhoittamaan ja tällöin iskutus vähenee, ja toisaalta tehoissa se kannustaa vetämään entistä kovempaa, jos varoja on.
Usein oppiminen tapahtuu kantapään kautta. Niin nytkin.
Anton Aro 
Leave a comment